Blog | Elävä perinne

This time I will write here in Finnish. Elävä perinne means A Living Heritage. Yesterday was the Day of Finnish Culture here in Finland, and I felt the need to share some thoughts in my mother tongue.

Stay tuned my dear friends, and patient, for a lot is going on ‘behind the scenes’.
I’m wishing you all the best; stay safe and stay loved. 

Eilen vietimme suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivää. Suomi on kotimaani, ja äidinkieleni on suomi, mutta mitä tarkoittaa olla suomalainen? Tätä olen itseltäni kysynyt viime vuodet.
Syvät oivallukset kulttuuriseen identiteettiini liittyen ovat saapuneet asuessani muualla kuin Suomessa. Hollannissa opin suomalaisesta kulttuurista paikalliselta kulttuurituottajalta joka järjesti maailmanmusiikkifestivaaleja; päädyin Groningeniin katsomaan konserttia, jossa kuulin ensimmäisen kerran ilmielävänä Kimmo Pohjosen soittoa. Aulassa soi suomenkielinen kansanmusiikki, sekä kokeilevampi suomenkielinen musiikki, istuin, kuuntelin, kyynelten valuessa poskillani. Intiassa opin kuulemaan äidinkieleni sävyn; suomenkieliset lauluni tuntuivat erilaisilta suussa, äidinkielen kauneus tavoitti aistini täysin uudella tavalla. Intiassa minulta kysyttiin mitä tarkoittaa sukunimeni, entä toinen nimeni Kyllikki.. Kerroin aarniometsistä, kansanrunoudesta, isovanhemmistani.
Vajaan vuosikymmenen ajan olen tutkimalla tutkinut, ja keskustelujen kautta oppinut suomalaisuudesta paljon sellaistakin, mikä on vaikeuttanut suhdettani kansalaisuuteeni.

KIELI

Jokainen kieli on enemmän kuin arkisen kommunikaation sanat sekä nimikkeet; kieli on avain kulttuurin ymmärtämiseen.

Viitisen vuotta sitten runsaan maahanmuuton myötä suomalaiseen poliittiseen ilmastoon nousi uusi populistinen puolue, joka pääsi osaksi eduskuntaa.
Populistiselle poliittiselle linjalle ominaista on tieteen ja taiteen aseman horjuttaminen, yleisen hämmennyksen aikaansaaminen populististen kannanottojen myötä; kielellisesti vahvojen ilmaisujen kautta pyritään kertomaan ’yleisiä totuuksia’, vaikuttamaan ilmapiiriin. Taideaineiden aloituspaikkoja vähennettiin, tieteen ja kulttuurin budjeteista leikattiin. Tämä tuntui omassa elämässänikin konkreettisesti; olin kivuliaan lähellä päästä Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan maailmanmusiikin opintoihin, mutta vuosi vuodelta aloituspaikkoja karsittiin, jäin toistuvasti ensimmäiselle varasijalle. Uusimpien tutkimusten mukaan akateeminen maastamuutto kiihtyy.
Suomalaisessa yhteiskunnassa oli tämän uuden puolueen myötä havaittavissa jo pidempään hautunut ilmatila.

ÄÄNET, KALEVALA ja KANTELETAR

Suomalaisen kulttuurin päivänä juhlimme kalenterin mukaan ensisijaisesti Kalevalaa; Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama ’suomalainen kansalliseepos’, vaikkakin suuri osa Kalevalan runoista on kerätty nykyisen Suomen rajojen ulkopuolelta. Vienan karjalaisen kansan kertomarunoudesta on tehty suomalainen kansalliseepos. Lönnrot on kerännyt materiaalia, kiertänyt kuulemassa laulajia ja säilönyt kirjalliseen muotoon osan kuulemastaan, jättänyt osan materiaalista pois. Kalevalaan on koottu suullisen perinteen tarinoita; tarinoita on muokattu, joitain hahmoja korostetaan enemmän kuin toisia, naisille kirjoitettiin välillisemmät osat.

Miksi suomalaisen kulttuurin päivä ei voisi olla kunnianosoitus kaikille niille suullisen perinteen kantajille, joiden myötä Kalevalakin on saanut luunsa ja verenkiertonsa? Miksi historiankirjamme kertovat niin vähän alueista, joista tämän kansalliseepoksemme materiaali on kerätty? Miksi en oppinut koulussa enemmän esimerkiksi Larin Paraskesta, joka on lauluineen innoittanut muun muassa Jean Sibeliuksen teoksia? Mitä tarinaa juhlimme, keitä tarinankertojia, mutta itse ääniä emme?

Kalevalan rinnalla kulkee toinenkin Lönnrotin kokoama teos, Kanteletar. Kanteletarta kutsutaan Kalevalan ’sisarteokseksi’ ja se pitää sisällään lyhyempää, pääosin naisen elämää käsittelevää lyriikkaa. Aiheiltaan Kanteletar on hieman erilainen kuin ’veljensä’; Kantelettaren sivut sykkivät sisäisiä maailmoja tutkivia, yhteisön ja yksityisen rajoja hahmottelevia ja toismaailmallisia runolauluja. Voisi siis todeta, että Kanteletar on Kalevalaa merkittävästi vähemmän ‘kustannustoimitettu’ teos. Yksi Kantelettaren luku on nimeltään ’Muissa tiloissa’ ja kyseisen osion laulut ovat täynnä syvää surua, monikerroksista sisäistä kasvua. Tästä luvusta on videotrilogiani ensimmäisen osan ’Pihani’-laulun lyriikka.

”Olin mieki neito muinen
Olin mieki kasvava kananen..”

Lauluteos syntyi yhteistyössä lauluntekijä Timo Kiiskisen kanssa. Olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, ja hänen kynänsä kautta ovat syntyneet monet suomenkieliset laulut; hengelliset laulut, pop-iskelmät, jazz-suomennokset, kansanlaulut. Tahdoin synnytellä laulun hänen kanssaan, käydä juuri tämän yhteistyön myötä vuoropuhelua Kantelettaren kanssa. Kun sain kappaleen laulettavakseni, tuntui todella että laulu oli tehty juuri minulle; ääneni sopi siihen luonnostaan.

“Pitkillä ison pihoilla, oman taaton tanhuilla..”

Pihani-videolla esiintyy Susanna Lendiera, joka on obin-ugrilaisen perinteen tuntija, teologi, luontokuvaaja, kuvataiteilija. Lendiera on puhunut monissa suomenkielisissä medioissa aihepiiristä, jonka tunnemme nimikkeellä ’shamanismi’. Otin häneen yhteyttä alkuvuodesta 2019.

“Sinne kaiat kaivotieni,
kunnes kaiat kaarenrannat..”

Kulttuuriset juuret, naapurikulttuurit, virallisista historiankirjoista puuttuvat tapahtumat.. Onko suomenkielinen kulttuurihistoria kirjoitettu, vai onko se yhä elossa? Olen lukenut edesmenneen isoisäni muistelmia, olen tutkinut isoäitini sukututkimuksia. Isoisäni pohti muistelmissaan toistuvasti kysymystä, mikä on Suomi? Tietty suomalaisuuden kuva on rakennettu hartiavoimin sotien jälkeen, keinoja kaihtamatta. Saamelaisten pakkosuomalaistamisesta on alettu puhua julkisestikin, ja tietoisuus virallisista historiankirjoistamme poisjätetyistä tapahtumista on lisääntynyt.

“Olin mieki neito muinen..”

Sukujuureni kuljettavat monien tarinoiden läpi. Kaukaisimmat tiedossa olevat sukujuuret vievät tietäjien pariin; yrttilääkitsijöiden pariin, maayhteydessään kyvykkäiden ihmisten pariin. Eurooppalaistuneen, ja teollistuneen rationalistisuuden kautta leimaamme herkästi magiaksi sen, mikä on luonnollista ja luonnollisuudessaan kulttuuriperinnettämme.

Vallat ja väet

Suomenkielisen kansanrunouden juuret ovat syvällä pohjoisen maantieteellisen alueen eri kansojen kielissä, vuorovaikutuksessa, naapurirunoudessa, laulamisessa. Kulttuurillisesti voisimme puhua monista jaetuista tarinoista, jaetuista siirtymäriiteistä, joissa usein neuvoa ja viisautta haettiin syvästä luontoyhteydestä, yhteisön osana.

Synnyinperheessäni juhlittiin nimipäiviä, syntymäpäivien lisäksi, mutta etunimeni ei kuitenkaan usein löytynyt painetuista kalentereista. Jo pienestä asti kävin tarkistamassa kalenterinvaihdon aikaan, lukeeko nimi oikean päivän kohdalla kalenterissa, 6. helmikuuta. Toisinaan luki, toisinaan ei. Minussa heräsi kiinnostus kalenterimerkintöihin ja siihen, miksi jotkut asiat merkittiin, toiset ei.
Kalenteria voitaisiin verrata painettuihin oppikirjoihin; sivuille palataan toistuvasti ja niiden avulla hahmotetaan aikaa ja yhteistä todellisuutta.
Lapsesta asti tiesin, että sinä päivänä, 6. helmikuuta, on saamelaisten kansallispäivä. Ajattelin, että onpa hienoa jakaa juhlapäivä heidän kanssaan. Saamelaisten kansallispäivän kalenterimerkintä vakiintui Suomen kalentereihin vasta vuonna 2004, ehdotuksen teki Oulun Yliopiston rehtori.

En varttuessani voinut katsoa hetkeäkään moniakaan suomalaisia viihdeohjelmia, etenkään sketsiviihdettä. Monet sketsit olivat kuin suora kopio siitä, mitä todistin myös omakohtaisesti peruskoulun luokkahuoneessamme; kiusaamista. Olen tyytyväinen siitä, että viime vuosien aikana olemme tässä suomenkielisessä yhteiskunnassamme todistaneet sen, että tekijä voi pyytää anteeksi tiedostamatonta toimintaansa.

Dokumenttiohjaaja ja käsikirjoittaja Suvi West totesi muutama viikko sitten, saamelaisten kansallispäivän yhteydessä, että voisiko tämä päivä olla ihan meidän saamelaisten juhlapäivä? Voisiko saamelaisten asioita pitää keskustelussa ja tietoisuudessa ihan läpi kalenterivuoden, ja antaa juhlapäivän olla saamelaisten? Usein, juuri juhlapäivänä saamelaisilta vaaditaan raskain (ja usein samankaltaisina toistuvin) kysymyksin lausuntoja, haastatteluja, kommentteja.

JUURET

Pyrin olemaan hyvä liittolainen, toiminaan yhteistyössä, omalta osaltani luomaan arvostavaa, elävää, elämää kunnioittavaa todellisuutta. Olen kiitollinen juuristani. Suomi on kotikieleni. Olen suomalainen. Rakastan tätä rikasta kieltä, rikasta kulttuuria—rakastan tätä luontoa, jonka ympäröimänä olen kasvanut.

Toisinaan koen epävarmuutta ilmaista itseäni, omalla äänelläni. Koen samanaikaisesti suurta irtonaisuutta, sekä yhteenkuuluvuutta kotimaassani. Konserttisaleissa luodaan hetkeksi yhteisö, virittäydytään samoille taajuuksille, luonnollistutaan musiikkivärähtelyn ihmevoimasta. Vaistonvaraisesti voin tuntea tutuksi itkijäperinteen, itkut, yhteisölliset laulut, runolaulun, ja olen siinä sukulinjassa kun vastaanotan kutsun laulaa hautajaisissa, häissä, syntymäpäivillä, kastajaisissa, yhteiseen tilaan. Kuvataiteen ja esitystaiteen äärellä yhteinen kokemus syntyy. Olemme osa elävää perinnettä. Kulttuuria on yhteisö, keskustelu, kokoontuminen, yhteiset kulttuurilliset hiljaiset tiedot.

Mikäli olemme elossa, voimme luoda siltoja mennen ja tulevan välille—tässä hetkessä.

Perinne elää meissä, kielessä, moniäänisesti; ei ummentuneesti, muita vahingoittaen tai muita hyväksikäyttäen, vaan monisävyisenä, elinvoimaisena. Historian tunteminen on viisautta, joka auttaa ymmärtämään tapahtumien ketjun. Rohkea löytää paikkansa tässä hetkessä, oman äänensä ja historian tuntemuksen kautta; esi-isät ja esi-äidit ovat yhä lähellä, valmiina auttamaan.

—Teea


 

Luku-, kuuntelu, ja katselusuosituksia:
SENNI TIMONEN: NÄIN LAULOI LARIN PARASKE (SKS)
KUKKA RANTA, JAANA KANNINEN: VASTATUULEEN (KUSTANTAMO S & S)
LEA JA SANTERI PAKKANEN: SE TAPAHTUI MEILLE (GUMMERUS)
ANSSI JOKIRANTA, PEKKA JUNTTI, ANNA RUOHONEN, JENNI RÄINÄ: METSÄ MEIDÄN JÄLKEEMME (LIKE)
TUOMAS ROUNAKARI: SHAMANVIOLIN LIVE AT PAUANNE (TDAC)
RUSKA ENSEMBLE: DONNA QUIJOTE (KANSALLISTEATTERI)
NIILLAS HOLMBERG: JALKAPOHJA (GUMMERUS)
NIILLAS HOLMBERG: HALLA HELLE (GUMMERUS)
Historian ääniä: Karjalan kieli ja kulttuuri (Yle areena)
ULLA PIELA, SEPPO KNUUTTILA, TARJA KUPIAINEN: KALEVALAN HYVÄT JA HÄVYTTÖMÄT (SKS)

 

 

 

Blog | Elävä perinne